Tulipa sitten katsottua tällainen tekele. Die Hard 4.0 hakee nimestään lähtien inspiraatiota tietokonemaailmasta. Terroristit ovat jälleen vauhdissa ja ihmisiä kuolee. Juoni menee eteenpäin soljuvasti räjähdysten kanssa ja Bruce Willis on elementissään. Oikeastaan mitään yllättävää ei tapahdu, vaikka se tavallaan on elokuvan kaava: sarja epänormaaleja tapahtumia ja nopeita leikkauksia.
Die Hard 4.0 on parhaimmillaan mielenkiintoisena esimerkkinä elokuva-arvostelun vaikeudesta. Monet arvostelijat pitävät sitä yhden tähden arvoisena ja toiset lykkäävät sille jopa neljä tähteä. Tällaista elokuvaa ei kyllä ole helppo rankata. Rehellisyyden nimissä mistään erityisen hyvästä elokuvasta klassisessa mielessä ei missään nimessä ole kysymys, mutta kuinka huono se oikeastaan on. Hyvän ja huonon raja on erittäin häilyvä. Toimittaja Ari ”Paska” Peltonen on pohtinut huonouden käsitettä enemmänkin ja on päätynyt pitämään muun muassa huonon musiikin kilpailuja, jossa mahdollisimman huono biisi on niin hyvä, että se voittaa. Silloin on siis oltava riittävän huono ollakseen hyvä. Toisin sanoen erittäin huono elokuva saa osakseen camp-arvoa, jollaiseen keskitason leffat eivät pääse. Tästä päätelmästä voidaan implikoida, että kaikista huonoimpia elokuvia ovat keskitason elokuvat, jotka eivät herätä tunteita puolesta tai vastaan. Kaipa sitten on olemassa vielä jokin minulle tuntematon elokuvaperversion alalaji, jossa mahdollisimman vähän tunteita aikaan saava eli ultrakeskinkertainen elokuva on huonoudessaan äärimmäisen hyvä. Periaatteessa johonkin tuollaiseen on Nelonen koittanut iskeä kesäleffoillaan.
Yksi tulokulma tämän elokuvan arvosteluun on miettiä sitä, mitä katsojat odottavat siltä. Onko elokuva hyvä, jos se on juuri sellainen kuin on sen odottanutkin olevan? Jos ihmiset tietävät Die Hardin kolmen aikaisemman osan perusteella, että se on varsin aivoton, sen pitäisi olla sitä mitä he haluavat. Vai voidaanko yllättävyyttä pitää kaikesta huolimatta jonkinlaisena kriteerinä.
Tällaista tietoa ennen kokemusta näkemystä olen hahmotellut kolmella eri arvosteluvaihtoehtoskenaariolla: 1. Matula-pisteytys. Ylen kakkoskanavan legendaarisesta saksalaisesta poliisisarjasta Kahden keikasta (Ein Fal für Zwei) nimensä saanut pisteytys perustuu ohjelman dekkarihahmon, Joseph Matulan, taipumukseen saada turpaansa. Helmiä sioille – elokuva lanseerasi ensimmäistä kertaa tämän koko perheen huvin. Siinä katselijat arvuuttelevat ennen elokuvan tai Kahden keikan alkua, montako kertaa Matulan lätty lätisee. Voittaja selviää lopussa. Die Hardissa John McClae on ilmiselvä matula, joka saa varsin monta kertaa suoraan käkättimeen. Arvaa montako kertaa verinoro vuotaa Johnin nenästä ja voita!
2.Terminator-pisteytys. Toimii kuten Matulakonsepti, mutta tällä kertaa pitää arvata vaihtoehtoisesti kuolleiden poliisien, siviilien, pahisten tai koko väestön surmansa saaneiden määrä.
3.Myöhäinen murrosikä. Autot ja pyssyt oikeasti vaikuttavat elokuvataiteen huipulta. Die Hardin jälkeen kannattaa katsoa koko Michael Mannin tuotanto.
Die Hard 4.0:n voi nähdä aikaisempien osiensa pastissina tai parodiana. Näistä se pyrkii ehkä enemmän jälkimmäiseen. Elokuvan loppuosassa mennään liian epäuskottavalle tasolle tai lähestytään camppia turhan vaikeasti, joka laskee arvosteluani. Tällainen tusinaleffa ansaitsee kaksi ja puoli tähteä.
