Menetetty maa

Samaisessa Debatti-lehdessä julkaistiin myös tämä arvostelu elokuvasta Menetetty maa (No Country for Old Men). Kuten tätä arvostelua Anteroon tekemään tekstiin peilatessa huomaa, tulokulma ja päätelmät ovat erilaisia, mutta eivät toisiaan ainakaan täysin kumoavia. Käytännössä nämä tekstit ovat toisiaan täydentäviä. Anteron näkemyksen Anton Chigurhista (kuvassa) allekirjoitan täysin: Chigurh ymmärtää muutoksen tuomat mahdollisuudet. Chigurh on uuden ajan sekä siten myös uuden logiikan ihminen ja juuri siksi niin pelottava. Kommentoikaa ja väittäkää vastaan.

PROOSALLINEN SANKARI MUUTOKSESSA

Coenin veljekset ovat tehneet monitasoisen undeground-elokuvan, joka on Oscarien saattelemana mainstreamia. Menetetty maa voi olla jollekin vain viihdettä, mutta monelle katsojalle se on myös taidetta. 1970- ja 1980 – lukujen taitteen hikisen rosoisella maailmalla retroileva ja loistava filmi analysoi aikaa, miten se näkyy katsojassa, ohjaajissa, elokuvissa kuin myös niiden ympärille linkittyvässä yhteiskunnassa ja maailmassa. Se kertoo muutoksesta.

Preerialla ennen hevosellaan ylväästi ratsastanut sheriffi on väsynyt ja kyllästynyt. Aikaisemmin, vanhaan hyvään aikaan, asiat olivat helpompia: jako hyvään ja pahaan oli selvä. Maailma on kuitenkin muuttunut, eivätkä vanhat keinot enää tepsi. Rikolliset ovat entistä vaarallisempia ja jotkut heistä tappavat ihmisiä vain tappamisen vuoksi, ilman järkeviä syitä. Nuorilla on irokeesikampauksia ja lävistyksiä. Paluuta menneeseen ei ole.

Joel ja Ethan Coenin Menetetty maa viittaa itse itseensä – ipso facto. Se on elokuva elokuvista, todellisuuden käsittämisestä, yhteiskunnasta, ajasta, historiasta, vanhenemisesta, ihmisen kehityskriiseistä ja vaikka mistä muusta, mutta aina se kuitenkin kertoo muutoksesta. Homo sapiensille tuntuu tuottavan tuskaa muutoksen käsittely: emme ymmärrä ettei sitä voi estää. Muutoksen kautta kehittyvä uusi maailma, josta Menetetty maa kertoo, on aikaisempaa arvaamattomampi. Sitä se on ainakin niille, jotka ovat kangistuneet muottiin, eivätkä ymmärrä muutosta. Uudessa maailmassa ei koskaan tiedä, milloin pelissä on koko elämä. Siinä pelissä voi kerralla voittaa tai hävitä kaiken.

Merkittäviä ovat juuri elokuvan viittaukset klassiseen westerniin, joka loi pohjan toimintaelokuville. Vielä John Waynen aikakaudella elokuvat noudattivat selkeän romantisoitua, vanhoista saduista opittua, kaavaa: hyvis (cowboy/sheriffi), pahis (intiaani/ryöstäjä/huijari jne.), hyviksen apulainen (lojaali aseenkantaja á la Sancho Pancha) ja pelastettava prinsessa (kapakan cabaree-esiintyjä). Tätä kaavaa Hollywood on sitten toistanut loputtomiin, vaatien kuitenkin aina lisää lihaksia, isompia tissejä, laihempia vartaloita ja enemmän luoteja. Kansa on halunnut leipänsä lisäksi sirkushuveja, ja teollisuus on niitä valtion hiljaisella hyväksynnällä antanut. Onko Hollywood-elokuva saavuttanut saturaatiopisteensä?

Tommy Lee Jonesin esittämä sheriffi Bell kohtaa muuttuneen maailman, jossa sheriffin tulisi vihdoin vaihtaa hevonen kokonaan avolavafarmariin, vastuksena on äärimmäisen väkivaltainen ja psykopaattinen sarjamurhaaja, intiaanit on korvattu huumeita myyvillä meksikolaisilla, cowboyina ovat Vietnamin sodan veteraanit, prinsessana on Walmartin kassatyöntekijä ja apulaisena collegen käynyt naiivi kloppi. Elokuva viittaa siis itse itseensä – elokuvateollisuuden tuotokseen – mutta myös sitä ympäröivään maailmaan. Jälkiteollinen murros on muuttanut käsityksiä sankarimyyteistä ja siitä, millaisia kuvauksia maailmasta haluamme.

1960-luvun western on postmodernille nykykatsojalle auttamattomasti liian kiltti esitys. John Fordin ja John Waynen länkkärit ovat mustavalkoisia – paitsi teknisesti, niin myös ajatusmaailmaltaan. Tällaisen sadun sankari saa lopussa prinsessansa ja pahis häviää aina. Ihmiset haluavat 2000-luvulla monimutkaisesta maailmasta monimutkaisia kuvauksia ja realismia, toisinaan ääriväkivaltaista toimintaa. Katsomalla maailmaa, ja siis myös elokuvia, muuttaa maailmaa. Näin ollen elokuvat ovat aikansa tuotoksia, vaikka ne samalla muovaavat maailmaa ja itseään. Menetetty maa peilaa fantasian kautta todellisuutta ja sen muutosta. Viattomuus ja implisiittisyys korvataan rajulla eksplisiittisyydellä. Elokuva kohdistaa kameran myös sinne, missä se ei yleensä ole: maassa lojuneisiin ruumisiin, kuolleisiin eläimiin, haavoittuneen pahiksen luodinreikien paikkaamiseen. Konventionaalisen elokuvan kaava puretaan juuri silloin, kun katsoja sitä vähiten odottaa. Coenit haluavat olla monta askelta katsojaa edellä ja leikittelevät sillä, mitä ihmiset todella haluavat ja odottavat viihteeltä. Menetetty maa tuo väkivaltaan ”realismia” ja kysyy katsojilta: ”Tätäkö te todella haluatte?”

Ihminen ei pysty täysin ymmärtämään aikaa, eikä siten myöskään historiaa, johon nykyhetki jatkuvasti viittaa. Coenit ottavat etäisyyttä 2000-lukuun sijoittamalla tarinan noin vuoteen 1980, jotta voisimme hahmottaa muutoksen, josta ei silloin voinut tehdä selvää. Ajan kulkuun liittyy jatkuva muutos ja samalla muuttuu tapa, jolla yritämme kertoa asioista. Traditioihin jumiutuneet ihmiset eivät käsitä muutosta kokonaisuudessaan, sillä heidän maailmassaan ”ei voi ymmärtää sitä, mikä ei ole ymmärrettävissä”. Esimerkiksi omia aikakausiaan edustavat Goethe, Ford ja Coenit puhuvat käytännössä eri kielillä ja tulkitsevat todellisuutta eri tavoin. Ajankuvaa peilaava tarinankerronta muuttuu, kun käsitys todellisuudesta muuttuu ja vastavuoroisesti toisinpäin.

Proosallisen sankarin ei kuulu elää vanhaksi. Roolinsa vankina olevan westernin cowboyn tai sheriffin tulee kohdata kunniakas loppunsa törmäämällä luotiin – viimeistään siinä vaiheessa, kun hiukset harmaantuvat. Muutoksen keskelle joutunut lännenelokuvan hahmo, vanha mies, ei harmikseen jaksa enää edes kaivaa asetta esille saati kuolla ruudin savun keskellä. Kun edes ratsastaminen ei tunnu enää hyvältä, maa on menetetty, niin mitä tehtävää ikääntyneellä sankarilla on tällaisessa maailmassa? Mihin suuntaan todellisuutemme kehittyy?

Menetetty mielekkyys (julkaistu Debatissa 1/08)

Tarinan klassinen muoto on keskeinen elokuvan lukemisen työväline. Mitä käy, jos klassista muotoa rikotaan, mitä meille jää jäljelle? Pyrimme sopeutumaan, mutta ennakko-oletukset istuvat niin syvällä, ettemme pysty seuraamaan johtolankoja. Niin kutsuttu järkevyytemme estää meitä astumaan uuteen maailmaan, uudenkaltaisen johdonmukaisuuden piiriin.

Coenin veljesten Menetetty maa on trilleri, jossa konventiot saavat kyytiä. Peruskuvioltaan elokuva on varsin tyypillinen trilleri: siinä jahdataan rahasalkkua, jonka arvo on yhtä monta henkeä kuin sen saavuttaminen vaatii. Pian käy kuitenkin ilmi, etteivät vanhat lait päde. John Fordin ohjauksissa villi länsi oli vielä täynnä sääntöjä, joita noudatettiin, vaikka barbaarius uhkasikin; kunnialla oli arvonsa, eikä lurjustelusta lopulta päässyt kuin koira veräjästä. Coenin veljesten Menetetyssä maassa uusi, uhkaava maailma ei piittaa enää sievistelystä ja kunnian laeista, ainoastaan tulos ratkaisee.

Tommy Lee Jonesin esittämä sheriffi Ed Tom Bell joutuu kohtaamaan vaikeita kysymyksiä jahdatessaan Anton Chigurhia, joka on valmis mihin vain päästäkseen rahasalkun luokse. Chigurhin toiminta vaikuttaa käsittämättömiltä vanhenevan sheriffin vinkkelistä. Chigurhin häikäilemättömät toimintatavat ovat kuitenkin johdonmukaisia omalla kierolla tavallaan. Hän kohtaa todellisuuden sellaisena kuin se on, romantisoimatta. Chigurh pystyy tekemään muuttuvasta ja näennäisesti satunnaisilla tavoin toimivasta maailmasta kotinsa, jossa riskit kuuluvat osana peliin. Tosiasioiden tinkimätön tunnustaminen on puoli voittoa. Sheriffillä ei ole paukkuja samanlaiseen ennakkoluulottomaan ja kalkyloivaan järjenkäyttöön, minkä hän ymmärtää itsekin tuskallisen selvästi. Tommy Lee Jonesin minimalistinen roolisuoritus välittää nämä tuntemukset erinomaisesti katsojalle. Jonesin kasvot ovat mainiot heijastamaan sitä ahdinkoa, mihin maailmaan sopeutunut ja näin ollen voittamattoman tuntuinen vastus on vanhenevan sheriffin syössyt.

Elokuva käsittelee vanhoja teemoja raikkaalla otteella. Muutoksen ja kaiken pysyvän katoamisen teemat ovat tuttuja, mutta näin terävä kuvaus on poikkeuksellista. Katsojan kaipuu klassisiin juonenkäänteisiin on rinnastettu erinomaisesti sheriffin haluun palata tuttuun ja turvalliseen, jolloin katsoja ja sheriffi ikään kuin elävät yhdessä läpi ahdistuksen uuden ja selittämättömän edessä.

Coenin veljekset rikkovat johdonmukaisesti klassista elokuvan kaavaa, jolloin kaavaksi jää pirstaloi(tu)minen. Katsojaa helpottavat elementit jätetään vähiin, eikä Coeneille tyypillinen revittelevä huumori pääse missään kohti valloilleen, vaikka merkkejä ja sitä myöden odotusta moiselle onkin. Erittäin kuivan luokan huumoria on tosin rutkasti.

Menetetty maa on elokuvallisten keinojen ilotulitusta ja siinä mielessä tyypillinen Coenin veljesten elokuva. Elokuvan kuljetus on sujuvaa ja ohjaus kekseliästä, tosin ei kenties kekseliäisyydessään ja nokkeluudessaan esimerkiksi herrojen komediakuninkaan Big Lebowskin tasoinen. Nokkeluus on mielleyhtymien osuvuutta ja intuitiivista purevuutta, mutta keskeisenä metodina johtaa usein verrattain kepeään kokonaisuuteen. Menetetty maa on ilmaisultaan niin kattava ja sanomaltaan moniulotteinen, että nokkeluus jää älykkyyden jalkoihin.

Elokuva on täynnä mieleenpainuvia kohtauksia ja repliikkejä, joista nostan tässä erään esiin. Chirgur toteaa häntä jahdanneelle miehelle juuri ennen kuin ampuu tämän: ”Jos sääntö, jota seurasit johti sinut tähän, mitä hyötyä säännöstä oli?” Lohduton muistutus ihmiselle hänen elämänsä turhuudesta ja voimattomasta ajattelutavasta, jota on nyt liian myöhäistä muuttaa. Mutta kuten toisaalla elokuvassa muistutetaan, muutos koskee ja on aiemminkin koskenut jokaista. Jokaisella ajalla on oma Chigurhinsa, joka näyttäytyy edellisille sukupolville hinnalla millä hyvänsä toimivana mielipuolena.

Vanha mies, aika on ajanut sinusta ohi. Sinun on hyväksyttävä tosiasiat, ennen kuin voit muuttaa mitään. Kysyt kaikenkattavan ”Miksi?”, mutta älä turhaan jää odottamaan parempaa vastausta kuin ”Siksi.”

A History of Violence

Kävin katsomassa reilu viikko sitten Eastern Promises –leffan, joka on David Cronenbergin uusin tuotos. Tämä leffa sytytti minussa halun tutustua paremmin ohjaajan aiempiin tuotoksiin, joista viimeksi olin nähnyt Spiderin (suosittelen, lämpimästi). Eastern Promises ei täysin vakuuttanut, vaikka sisälsikin hienoja kohtauksia ja vielä hienompia näyttelijäsuorituksia. Tässä kohden on syytä mainita erityisesti Viggo Mortensenin suoritus sekä Armin Mueller-Stahlin kylmä, harmaa ja intensiivinen katse, joka vetää vertoja Christopher Walkenin vastaavalle. Jotain jäin kuitenkin vaille ja hapuillen lähdin sitä etsimään History of Violencesta, josta on puhuttu samankaltaisena Eastern Promisesin kanssa.

Arvostelen (ja analysoin) nimenomaisesti A History of Violencen, sillä löysin siitä etsimäni, nimittäin kokonaisuudessaan merkittävän elokuvan. Jollain lailla elokuva on samankaltaisuudessaankin vastakohta EP:lle, sillä History of Violencessa eivät häikäise roolisuoritukset vaan kokonaisuus. Paketti pysyy kasassa, eikä latteuksia ole, toisin kuin sanomallisissa elokuvissa yleensä. Kyky artikuloida jotain inhimillisesti merkittävää elokuvassa ilman, että muistuttaa lähinnä papukaijaa, on äärimmäisen hankalaa.

Elokuva antoi minulle voimakkaita kiteytyksiä filosofisista teemoista. Elokuvan filosofinen merkitys tiivistyy minulle freudilaiseen jakoon viettien ja (itse)hallinnan kamppailusta. Aggression purkaminen tai tukahdutettu ajatus siitä, siitä seuraava syyllisyyden teema ja aina pakeneva lopullinen tyydytys ovat sovittamattoman ihmisluonnon keskeisiä osia. Täydellisen sovittamisen illuusio, joka elokuvassa mainitaan ”amerikkalaisena unelmana”, karkaa aina tai ainakin niin kauan kunnes itselleen valehtelu saavuttaa huippunsa. Kun päähenkilö elokuvassa on oppinut salaamaan konkreettisen menneisyytensä, se on helppo nähdä analogiana viettien alkumuodoille, joita ihminen ei halua pikkuporvarillisuudessaan itselleen myöntää, sillä ne ovat rakentavuutensa lisäksi olennaisesti tuhoavia. Nämä viettien alkumuodot ovat paitsi yksilöhistoriallisia ja siis lapsuudessa erityisen vahvasti (tai pikemminkin peittelemättömästi) läsnä, myös yhteisö- tai lajihistoriallisia, joten niitä on peiteltävä kollektiivisilla harhoilla, tarkoitukseen sopivilla narratiiveilla. Sen lisäksi, että tämä on vain yksi näkökulma elokuvaan, tämä on sen lisäksi niin abstrakti kuvaus ko. näkökulmasta, että se kaatuu omaan mahdottomuuteensa ilman konkretisoitumista. Tämän konkretisoitumisen välittäjänä toimii elokuva – ja hyvin toimiikin. Syvällisyytensä lisäksi se on laaja ja osuva, siis pyhä kolminaisuus kasassa.